Oitbackan kartano ja kulttuurimaisema
Vanhan Vihdintien varrella sijaitseva Oitbackan kartano sai nykyisen muotonsa 1860-luvulla, jolloin sen osti Kiseleffin sokeritehtailijasuku. Tila on aikoinaan kuulunut Espoon kartanoon, mutta sen suuruuden ja loiston päivät alkoivat vasta konsuli ja kauppaneuvos Nikolai Kiseleffin hankkiessa paikan kesäasunnokseen 1859.
Kiseleff oli helsinkiläinen suurliikemies, joka poikansa konsuli Feodor Kiseleffin kanssa loi Oitbackan suuruuden ja loiston. Heidän aikanaan, vuosina 1866-76, valmistui mm. uusi päärakennus, jonka suunnitteli Kiseleffin veli Konstantin. Pengermille istutettiin sypressejä, pyramiditammia ja lisäksi puistoa koristettiin suihkulähteellä ja kuvapatsailla.
Kartanon elämä loisteensa huippukautena oli hyvin vilkasta, ja koska tarvittiin paljon vakituista väkeä töihin, rakennettiin noin 40 punaiseksi maalattua taloa kartanon lähettyville. Näiden talousrakennusten lisäksi pystytettiin suuri navetta ja talli, sekä komea kasvihuone talvipuutarhoineen, eli ns. orangeri.
Konsuli Feodor Kiseleff oli maanviljelyn ja karjanhoidon lisäksi erikoisen kiinnostunut hevosten kasvatuksesta. Kartanossa kasvatettiinkin vuosina 1893-1926 yhteensä 186 sekä Ardenner- että arabi hevosta, mutta myös suomenhevosia. Vuosina 1899-1909 pidettiin myös ajokoulua, jossa koulutettiin sekä kuskeja että hevosten hoitajia.
Valkoisen tiilestä vuosina 1910-12 rakennetun tallin on suunnitellut arkkitehti Jarl Eklund. Hänen töitään on myös päärakennuksen lisärakennus vuodelta 1905. Talli oli aikoinaan yksi maan hienoimmista talleista. Sen mahtavat graniittipylväät ovat hakattu paikan päällä, ja ovat kotoisin oman metsän kallioista. Myös tiilet ovat kartanon omaa tuotantoa. Yhteensä 22:lle hevoselle suunnitellussa tallissa, oli itse tallisalin lisäksi tallimestarin asunto, heinävarasto, hevoshoitola, työhevososasto sekä satulakamari. Pilttuiden päällä sijaitsevien messinkisten pallojen lisäksi tilaa komisti kivestä veistetty juomalähde, joka nykyisin on siirretty tallin ulkopuolelle.
Feodor Kiseleffin kuoltua vuonna 1922 Oitbacka siirtyi hänen sisarensa Nadinen kautta Topeliuksen suvulle. Topeliuksilta sen vuorostaan peri avioliiton kautta perhe Salenius, joka myös edustaa kartanon nykyistä sukupolvea. Kartanon päärakennus on edelleen perheen yksityiskäytössä ja vanhat talousrakennukset ovat vuokrattu lähinnä asuinkäyttöön, ympärivuotisiksi asunnoiksi.
